Koti-ikävä

Oon nyt kahtena viimeisenä yönä nähnyt unta, että oon kotona joko ratsastamassa tai puuhaamassa jotain mun koiran Vilman kanssa. Viime yön unessa sanoin Vilmalle, että enää kaksi viikkoa pitää odottaa ja sitten tuun takas kotiin. Todellisuudessa viikkoja on vielä kuusi jäljellä ja välillä se tuntuu aika pitkältä ajalta. Onneksi toisella kädellä voi myös ajatella, että nää kaksi viikkoa on mennyt tosi nopeesti ja sama pitäisi vielä vain tehdä kolme kertaa.

Koti-ikävään on ehkä suurimpana syynä se, etten oo vieläkään löytänyt kunnolla kontakteja tai oman ikäistä seuraa. Välillä tuntuu, että oon jo ihan tarpeeks saanut harjotella yksin oloa ja voisin jo palata kotiin. Toisaalta taas joka kerta, kun lähden kiertelemään kuvauskohteita, nautin siitä, kun voin kuvata tiettyä kohtaa ihan niin pitkään kuin ikinä haluunkaan. Kukaan ei ole hoputtamassa, eikä kiirehtimässä toiseen suuntaan. Voin myös palata takaisin samalle kuvauspaikalle, jos jäi fiilis, ettei sitä kunnon kuvaa vielä tullut.

Kävin tiistaina Holmenkollenilla ja kiersin aluetta yli tunnin etsiessä sopivaa kohtaa saada kunnollinen avara maisemakuva ilman puita ja taloja. Niissä maisemissa taas muistin, miks oon just tässä maassa ja nautin luonnosta suurkaupungin reunoilla.

Perjantaina kävin katsomassa mun kaveria Lauraa, jolla oli kolmen tunnin välilasku Oslossa. Seurasin reittiohjeita ja otin vaan ensimmäisen junan, jossa luki airport. En tietenkään tajunnut, että paikallisliikenteen lippu ei kelvannut lentokentälle mentäessä ja perille päästyä lipun tarkastuksessa mun lippu ei toiminutkaan. Onneksi porukka osaa englantia ja hädissään olevalle 19-vuotiaalle ulkomaalaistytölle annetaan helposti anteeksi. Takaisin tullessa sitten osasin ostaa erillisen lipun ja keskustaan päästessä olin tosi helpottunut, kun ei tarvinnut enää käyttää junaa. Bussit on tullut tosi nopeesti tällaiselle ainakin melkein maalaistytölle (joka ei ikinä paikallisbusseja oo käyttänyt) tutuksi.

Lauantaina kävin neljän tunnin kävelyllä lähimaastossa. Halusin vallottaa uuden luonnonsuojelualueen, jonka löysin kartasta ja mulle paljastu taas uusia vieläkin hienompia maisemia. Pakkasin reppuun eväitä ja kameran ja puin ne kaikista lämpimimmät ulkovaatteet, jotka mulla on täällä mukana. Edes pieni lumisade ei häirinnyt ja viihdyin ulkona siihen asti, kunnes kamerasta loppui akku.

Fornebu on just täydellinen paikka sellaselle ihmiselle, joka haluaa olla kymmenen minuutin kävelyn päässä sekä kauppakeskuksesta palveluineen että maaseutumaisemista ja luonnonsuojelualueen metsistä. Tietenkään ihmisiin törmäämiseltä ei voi välttyä. Norjalaiset on nimittäin ulkoilukansaa, enkä oo ikinä ainoa edes kaikista rauhallisimmissa pusikoissa. Eläimiäkin täältä löytyy, koiria on tällä pienellä alueella varmaan enemmän kuin mun kotikaupungissa Suomessa. Tai siltä se ainakin välillä tuntuu. Myös lintuja on hirveesti, joutsenia, merimetsoja ja harmaahaikaroita on melkein yhtä paljon kuin lokkeja.

Huomenna mulla alkaa norjan kielikurssi ja toivon sen olevan ees pieni ikkuna joillekin uusille kontakteille. Laitoin myös viestiä eräälle järjestölle, joka järjestää Norjassa oleville aupaireille tapahtumia. Ehkä siis vielä löytyy joitain kontakteja, joiden kanssa aikaa saisi kulumaan vähän vähemmän yksinäisissä tunnelmissa.

Ens viikonloppuna mun kaks kaveria Anna ja Essi tulee myös käymään täällä ja ehkä silloin mun ei tarvii juosta puolta tuntia itselaukasukuviin ja todeta lopulta, että kaikki kuvat epäonnistui. Eli siis muutaman viikon vierailun jälkeen voisin ehkä jopa saada todistusmateriaalia myös siitä, että oon ollut täällä ja saada kuvia myös itsestä. Tietenkin tärkeimpänä myös saan nähä kavereita pitkästä pitkästä aikaa ja viikonloppu varmaan kuluu silmänräpäyksessä.

Ikävään mulla on auttanut musiikin kuuntelu, lukeminen ja tietenkin kotiin soittaminen. Tällä viikolla oon lukenut jo melkein kokonaan yhden mukana olleista kirjoista ja tajusin, että mun on pakko pyytää Annaa ja Essiä tuomaan mulle lisää kirjoja, ettei lukeminen lopu kesken. Onneksi myös koti-Suomessa on kavereita, joille voi soittaa esim. silloin, kun metroasema ei olekaan siellä minne kartta sen osoittaa.