Pettymyksiä optimistille

Kerroin viime postauksessa meidän suunnitelmista mennä tänä viikonloppuna vuorille perheen kanssa. No, kuinkas sitten kävikään. Eihän me tietenkään sinne lähdetty. Olin koko viikon odottanut kovasti vuorille pääsyä ja melkein pakannutkin kaikki tavarat - ainakin ajatuksen tasolla. Lopulta sitten muutama tunti ennen tarkoitettua lähtöä ilmoitettiin, ettei lähdetäkään. Harmitti aika paljon siinä vaiheessa, kun tajusi, että tämä taisi sitten olla viimeinen mahdollisuus päästä sinne vuorille. Eikä tilanteeseen tietenkään itse pystynyt vaikuttamaan millään tavalla.

Pettymystä ruokki vielä koko viikonlopulle luvattu kirkas ja poutainen keli, josta ei taas hetkeen täällä oo päässyt nauttimaan. Sää olis ollut siis just täydellinen vuoristoreissulle...

Perjantaina otin kameran mukaan kävelylenkille ja sain tulokseksi todistusmateriaalia siitä, kuinka marraskuussakin luonto voi näyttää ihan eloisalta, vaikka ne viimeisetkin lehdet on jo lopulta luovuttaneet ja pudonneet pois. Aurinko muuttaa harmaan ja ruskean värimassan vähän vähemmän luotaantyöntäväksi.

Lauantaina meidän oli tarkoitus mennä ratsastamaan perheen tytön kanssa ja mä olin taas ehkä vähän liian optimistinen ja laitoin tietenkin kaikki ratsastusvaatteet päälle. Mulla ei siis ollut mitään ideaa, että millaiseen paikkaan oltiin matkalla ja lopulta sitten selvisikin, että paikka oli ihan ratsastuskoulu ja ratsastamaan pääsee vaan etukäteen varatuille tunneille, tietenkin. Ei siis päästy ratsastamaankaan, eikä taaskaan asiaan oikein itse päässyt vaikuttamaan. Pettymys tosin ei ollut nyt ihan yhtä suuri. Kotona pääsen ratsastamaan niin paljon kuin lystään ja vielä oman mieleni mukaan, joten menetys ei ollut kummoinen.

Tänään lähdin hyvän sään innostamana taas valloittamaan vähän uutta aluetta. Kävin kiertämässä Bygdøyn ympäristöä ja pistäytymässä Kon-Tikin museossa. Päätin sit kans lähteä uudelleen Oslon söpöimmälle kadulle Damstredetille ottamaan uusia kuvia paremmalla valotuksella. Lopulta kuitenkin jäin kuvaamaan kaikenlaista liian pitkäks aikaa matkan varrelle, että perille päästyä aurinko oli jo tosi matalalla ja kuvista tuli melkein samanlaisia kuin viimeksikin.

Välillä musta tuntuu, et oon ollut turistireissulla viimiset viis viikkoo, kiertänyt kaikki nähtävyydet vähintään kolmesti ja nyt vois jo olla aika laajentaa matkakohdetta tai lähteä kotiin. Vaikka Oslo on kohdellu mua tosi hyvin ja oon ihan ihastunut tähän kaupunkiin, niin ehkä jossain vaiheessa samojen nähtävyyksien kiertäminen ilman seuraa alkaa jo maistumaan vähän puulta. Kaipaisin välillä jotain uutta - nähtävää tai tehtävää - ja sen takia olisin niin paljon halunnut esimerkiksi just lähteä sinne vuorille. Tai sit oon vaan kyllästynyt pelkkään omaan seuraan ja oman mielikuvituksen rajallisuuteen, mikä on myös hyvin mahdollista.

Oon saanut kavereita kielikurssilta, mutta siltikään seuraa ei tunnu löytyvän. Yhden tytön kanssa ollaan sovittu jo kolmesti tapaaminen, mutta jokaisen kerran se on lopulta peruuttanut. Olin myös tällä viikolla yhdessä aupaireille suunnatussa tapahtumassa, jonka löysin netistä ja sielläkin oli yllättäen ainoastaan yksi aupair mun lisäksi. Kontaktejen löytäminen tuntuu melkein mahdottomalta, kun taustalla ei oo mitään järjestöä, eikä perhekään osaa kovin paljoa asiassa auttaa. Jos nyt pääsisin alottamaan tän kokemuksen alusta ja aikaa perheen löytämiseen olisi enemmän, niin valitsisin ehdottomasti ennemmin jonkun järjestön kuin pelkän AupairWorldin. Tosin järjestön kautta tällainen kahden kuukauden pituinen homma ei varmaankaan olisi edes onnistunut.

Nyt viikkoja on enää vajaat kolme jäljellä, joten oon jo melkein tyytynyt ajatukseen, että ehkä tän matkan tarkotuksena onkin oppia nimenomaan olemaan ja tekemään asioita yksin ja samalla löytää uusia puolia itestä. Kotona kerkeen sit seurustelemaan kavereiden ja muiden ihmisten kanssa.